Auktoriteetin kuolema
Keskeiset merkitykset
- Arvovalta ja vaikutusvalta: Oikeus tai kyky johtaa, neuvoa ja tehdä päätöksiä, jotka muut hyväksyvät.
- Henkilö tai taho: Esimerkiksi poliisi, opettaja, vanhempi tai asiantuntija, jolla on asemansa kautta käskyvaltaa tai luotettavuutta.
- Perusta: Hyvä auktoriteetti ei perustu pelkkään pelkoon tai pakkoon, vaan usein luottamukseen, turvallisuuteen ja osaamiseen. [wikipedia]
- Jep. En tiedä mistä aloittaisi avaamaan tätä ”dilemmaa”. Pohdin sitä viime yönä, kun minut oli hälytetty töihin ”turvaamaan” lastenkodin yörauhaa. Ja monina hetkinä matkan varrella. Onneksi tietoisena siitä, että tilanteet ja kohtalot mitä tuossa työssä koemme, ovat yhteiskunnallisia ääripäitä, ei vielä edes aivan äärimmäisyyksiä, mutta kauempana jo kultaiselta keskitieltä.
Omaan kasvunmatkaan on kuulunut paljon pelkoa auktiriteetteja kohtaan. Kun lapsena näinkin poliisiauton tai pelkkä uniformu herätti jotakin joka jo ajatteli ja uskoikin automaattisesti tehneensä väärin. Tämän lyhyen ”sosiaaliuran” aikana sijoitettujen lasten ja nuorten kanssa joudun toteamaan, että se hyvä minkä pelko on tuonut tullessaan ja minkä avulla aikaisemmin diagnosoimaton adhd porukka on kasvanut kuitenkin työtätekeväksi ahkeraksi osaksi yhteiskuntaa, lieveilmiönä päihteet ja pienimuotoinen sekoilu vapaa-ajalla, ja varmasti suuri tarve ”itsen” purkamiselle.
Alunalken kenties ”herran pelosta” kumpuava syntisen leima ja toisaalta selvitymiskeino armottoman luonnon tai jatkuvan (ruoan ym) puutteen sanelema prioriteettijärjestys on ollut todellisuutta. Raamatun sanelema ”sitä joka keppiä säästää, lapsiansa vihaa” sai joskus kavahtamaan jo kuvitellusta kivusta, on palauttanut pohtimaan myös sanojen syvempää merkitystä. Myös siinä missä tänä päivänä eri tavalla kuitenkin on jo kaikkea, sielläkin missä ei jollakin mittapuulla ole kauheasti mitään. (On hyvä pohtia kaiken keskellä myös sitä mitä TODELLA tarvitsemme) On enemmän tilaa tuntea ja tutkailla sisintään, kasvava sukupolvi tuntee paljon vähemmän velvollisuutta perusasioihin, jos ja kun sitä myös osoitetaan paljon vähemmän. Loputon internetin maailma tarjoaa helposti aivoille kaikkea, mikä vääristää hyvin monta perusasiaa.
Nimesin aikanaan oman tyttären Astrid Lingrenin Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossusta sadun innoittamana maailman vahvimmasta tytöstä. Näin tuolloin, ja näen toki edelleen paljon tarvetta feminiisen voiman kasvattamiseen. Siihen kuinka ne joilla olisi todellista sanottavaa pysyvät hiljaa. Sadun Peppi kääntää asioita päälaelleen samalla hauskasti kyseenalaistaen syvään juurtuneita uskomuksia ja ajatuspinttymiä mikä tekee hyvää aina kenen tahansa aivoille mikä on lapsen antamista lahjoista kauniimpia. Tämän yhteiskunnallisen otannan parissa missä itse pyörin nämä leikit alkavat kuitenkin mennä liian pitkälle. Mikään taho ei tunnu enää olevan riittävän uskottava, missä sillekin on syynsä. Näen isän puutetta kaikkialla; kuollut, etäinen, puhumaton, liian ankara l. väkivaltainen, alkoholisoitunut, ei tiedossa. Ollaan eittämätä pieninä piipittävinä (vaikka tarvittaessa hyvinkin isoäänisiä ja tiukkarajaisia) naisääninä liian myöhässä asettamassa rajoja mitkä olisi pitänyt saapua ikätasoisella tavalla pitkin matkaa kasvun eri vaiheissa. Karhunpalvelus mikä rajattomuudessa (tai joskus liian tiukkoina rajoina) on annettu, (mitä meillä kaikilla varmasti matkan varrella on jossain muodossa ja mikä parhaimmillaan voi olla suuri siunaus avaamaan ovia henkiselle polulle), näyttäytyy kuitenkin arkisella tasolla liian suurena tässä virikemaailmassa. Putoan kerta toisensa jälkeen odotusteni, oletuksineni ja hyvien aikeineni kanssa näiden nuorten kohdalla tajutessani todellisuuden. Oma huomio on kääntynyt katsomaan sisäistettyä ISÄN ääntä MITÄ EI OLE, mutta sitä kaivataan tiedostamatta kipeästi.
Parhaimmillaan on iso joukko, oikeasti iso joukko, eri alan ihmisiä kulkemassa lapsen rinnalla havannoimassa, pohtimassa, kanssasäätelemässä, peilaamassa, tukemassa, ymmärtämässä, ottamassa koppia, antamassa tilaa. Työtehtävinä pelkästään itsellä sivutoimisena työntekijänä kodin peruspuhtauden ja ruoanvalmistuksen, kauppareissujen, arjen organisoimisen lisäksi ovat terveydelliset hoitotoimenpiteet verenpaineen ja kuumeen mittauksesta haavan hoitoon jne., moniammatillinen yhteys eri tahoihin lapsen ympärillä, yhteys perheeseen, kuskaus harrastuksiin, vaatehankinnat, keskustelut maan ja taivaan väliltä; miksi minut on synnytetty tänne kun elämä on tällaista? . Jatkuvaa ymmärrystä ylisukupolvisista traumoista, maailman muutoksesta, tunnesäätelystä ja sen mahdollisesta kehityksestä (etuotsalohko ohoi!). Ymmärrys ja ihmettely diagnooseista ja lääkehoidoista, Erimuotoisen ahdistuksen kohtaamista ja ratkaisemista viiltelystä syömättämyyteen ja lääkkeiden yliannostukseen, päihdemaailmaan. Syy yhteyksien hakemista teiniraiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä, sukupuoli-identiteetti kysymyksistä moniin muihin elämän perusluottamuksen kysymyksiin. Opettamista miten ja miksi roskapussi vaihdetaan, miten pesukonetta käytetään. Vaikka laki asettaa tiukat rajat mitä voi rajoittaa (esimerkiksi kännykän käyttöä ei juurikaan, mikä on täysin hullua!) on kiinnipito jossain tilanteissa tarpeen. (pitkän linjan lastensuojelutyöntekijä kertoi kauniisti miten kiinnipito parhaimmillaan toimii; ei kiinnipitämisen tai minkään vallanosoittamiseksi vaan kuinka neljän tunnin ”painin” ja pidon jälkeen muurit ovat alkaneet murtua ja isommallakin kaverilla nousta pintaan asioita ja kyyneliä mitä olisi elämän kannalta oleellista jakaa) Työ sisältää myös kissojen ja koirien, poliisien ja sosiaalipäivystyksen kanssa nuorten etsimistä hatkareissuilta.
Ymmärrys nuoruudesta ja kuolemattomuuden kokemisesta, rajojen hakemisesta ja kokeilemisesta on sanomattakin selvää. Silti matka ääripäistä toiseen hämmentää. Omatkin oivallukset kohta 44 vuotiaana jatkavat täydentymistään siinä missä nuorison päälle tuntuu kasautuvan yhä enemmän ja enemmän haasteita. Tällä hetkellä henkilökohtainen takki on jokseenkin tyhjä ja hanskat tippumassa käsistä. Muistelen ylipirteän ja tekoinnokkuuden täyttämiä tehokkaita päiviä liikunta-alalla missä unelmoimme täydellisen elämän ohella jatkuvasti varustellusta kehittyvästä täydellisestä kehosta mitä ei onneksi ole olemassakaan eikä enää tällä iällä tarvitse esittääkään, mutta erilainen huolettomuus selvästi kutsuu. On sanomattakin selvää miten jatkuvissa kasvatushaasteissa ja epäonnistumisissa, vaikeissa kohtaloissa pyörivä mieli väsyy ja kuormittuu.
Muistui mieleen oman isän tuskailut ammattikoulun oppilaiden kurittomuudesta kuinka juuri sen vuoksi hän on alalta aikanaan lähtenyt. Ihana logoart-opettajani Marianne da Silva Prado aikanaan helpotti omaa ahdistusta Ei, ei maailmasta minne synnytään pointaten rajojen tärkeyttä kuitenkin huomioiden onko se oikeassa paikassa.