Henkilökohtainen ääni ja usko

Viime viikonloppuna vietimme isotätini (äidin isän siskon) hautajaisia. Tunnelma oli kaunis. Toisilleen tuntemattomia ihmisiä yhdisti paitsi sukulaisuus, myös tämä kaunis, herttainen, todella lapsirakas, luontoa ja luonnon parantavia voimia arvostava tätimme. Vain muutamia kuukausia aiemmin olin kysellyt äidiltäni tädin voinnista. Sukujen erilaisten uskonnäkemysten johdosta, ja toisaalta elämän irrallisuuden vuoksi, emme olleet enää tavanneet vuosikymmeniin. Kannan elävänä muistoa, missä olen 4 tai 5-vuotias, hän on saapunut meille kylään saatettuaan hetki sitten äitini kanssa hänen äitinsä Annan tuolloin viimeiselle matkalle, joka kuoli saman ikäisenä kuin hän itse nyt, 95-vuotiaana. Tuossa hetkessä täti otti minut syliin, ja kertoi hänen vangitsevalla, rauhallisella äänellä kuinka Anna-mummun sielu oli nyt lähtenyt taivaaseen. Lapsenkaltaisella hahmotustavalla näin tapahtuman, ja edelleen näen kuvan sieluni silmin, minkä voisin vaikka maalata tauluksi. Niin kaunis, värisevä, elävä, kuva tuo on. Rationaalisesti tai tieteellisesti voisi arvostella tuota "hevonkukkua" mitä lapsen viattomaan, puhtaaseen peiliin syötettiin, itselle se on kuitenkin arvokas kuva ja hetki, mikä on kantanut läpi elämän. 

Tätini kuului lestadiolaisliikkeeseen, kuten moni muukin suvun jäsen, monet lapsuuden kaverini, ja tämänkin hetken ystäväni. Osa on eronnut liikkeestä, osa on mukana. Kaikki keskustelut mitä olemme käyneet, etenkin omanikäisteni kanssa ovat olleet kunnioittavia, avaavia ja oivaltavia, sallivia. Näihin hautajaisiinkin mahduimme kaikki uskoinemme ja käsityksimemme samaan tilaan rauhan, ja voisinko sanoa pyhän hengen nimissä. Oman pappani toiveen mukaisesti emme jatka kiistoja tai riitoja mitkä ovat syntyneet heidän välilleen, aikanaan. Papan ollessa nuori mies siskot hajottivat hänen soittopelejään haitaria ja luuttua näiden kuuluessa ilmeisesti lestadiolaisuuden nimissä "vääränlaisiin" musisointeihin. Lestadiolaisuudessa, kuten varmasti lähes kaikissa "uskon" harjoituksissa musiikki on olennainen osa. Kuten se on myös olennainen osa elämää, ääni. 

Myöhemmin pappani erosi liikkeestä, ja musiikki on raikunut kankaalla missä asuimme monen lähisukulaiseni kanssa rintarinnan. Enoni, ja hänen poikansa ovat taitavia rumpaleita, tätini tanssi aina ruoanlaiton yhteydessä. Laulu oli itselle luontaista, ja ala-asteikäisenä minulle hankittiin karaokevälineet kotiin, missä lauloin varmasti päivittäin sekä osallistuin laulukilpailuihin. Piano-opinnot jäivät lähentelevän miesopettajan myötä, mutta ilmaisu niin herkkä ja arvokas kuin jokaisen ääni sellaisenaan, luonnon omana ainutlaatuisena instrumenttina on, on kulkenut läpi elämän. Toisinaan tukkeutuen lähes kokonaan, avautuen taas täyteen loistoon kuten sen tunnen, en niinkään miten muut kuulevat, arvostavat tai arvostelevat sitä. Olen aina rakastanut myös virsiä, ja niiden veisaamista. Vaikka niissä on usein hyvin paatoksellinen ja surullinen tunnelma, rakastan laulaa niitä. Lestadiolaisuudessa olevat siionin laulut tuntuivat yhtä lailla luontaisilta lauluilta minulle hautajaisissa. Laulaessa on vain ääni ja sen sointi, toki sanat ja intentiot, mutta kuka saa päättää mikä on yksi ja oikea? Ainoa oikea. Mikä ylipäätään on jumala, ja kaikki kirjoitukset siitä?

Myös tanssi oli lestadiolaisuuden mukaan syntiä, siis rytmi minkä jo vauva herättää kehostaan ennen opittuja sanoja elämänvoima kuten äidin sydämen ääni, elämän syke, mitä rumpu minulle edustaa. Sain opetella kansantansseja ja olla mukana kilpailuissa ala-asteikäisenä, kävimme myös discoissa ja teimme koreografioita, askatelin myös cooleimman Metallica-liivin ikinä! Yksi hienoimmista hetkistä äitinä on ollut, kun oma poikani soitti ala-asteen päätösjuhlassa kitaralla Enter Sandmanin muiden bändiläisten kanssa. Itse lauloin värisevällä äänellä pianosäestyksellä Heinillä härkien kaukalon samanikäisenä joulujuhlissa. Pojasta polvi paranee, motherfuckers! Ala-asteikäisenä ohjasin myös satujumppaa pienemmille lapsille. Onneksi emme osanneet ajatella kehonliikettä, sen kehittymistä ja vapaata ilmaisua syntisenä, vaikka sellaiset ajatukset kulkivat hyvin lähellä omassa kasvuympäristössä.

Yksi sukulainen kertoi puheessaan tätimme olleen murrosikäisenä irti uskosta (mikä on luonnollista itsensä etsimisen aikaa), ja löytäessään takaisin hän oli kuvannut sitä miten puutkin kumarsivat tai iloitsivat hänen kanssaan. Jaan hyvin hänen kokemuksensa, ja kunnioitan valtavasti hänen uskoa ja matkaansa siinä. Se oli varmasti hänelle tärkeintä, ja hän eli sen kuten oli hänelle tarkoitettu, hänen elämässä. Silmiä avaavaa itselle oli nähdä se miten itsellisenä tätinä hänellä oli valtavasti kummilapsia, ja miten hän oli valollaan koskettanut valtavaa määrää lapsia elämänsä aikana eikä missään vakavassa uskon piinassa ja pannassa, vaan elämänilossa ja hassuttelussa, kuten hänen silmänsä loisti, ja äänensä loi turvaa ja kannattelua luontaisesti. Hän oli aivan viime elinkuukausinaankin saanut vastasyntyneen syliinsä, ja ihmetellyt miten elämä antoi vielä tämän ihmeen. Lasten kanssa viettämien hetkien jälkeen, hän oli aina sanoittanut sitä miten nyt pärjää taas pitkän tovin. 

Hautajaisissa kävin lyhyen, mutta tärkeän keskustelun pikkuserkkuni kanssa, jonka kanssa olimme nähneet viimeksi yläasteella. Hän oli nyt 11 lapsen äiti, ja tuore mummi. Jaoin omaa arvostusta lestadiolaisuudessa äidin luontaista tilaa kohtaan. En tarkoita synnytyskonetta, minkä termin hän mainitsi kuten myös sen ettei polku ole kaikille, vaan sitä miten äitiydelle annetaan arvo. Saat ja voit olla rauhassa kotona, keskittyä äitiyteen, siinä missä moni meistä on joutunut tekemään töitä kuten meillä ei olisi lapsia, ja yrittämään olla lasten kanssa kuten meillä ei olisi työtä. Minkä lopputulema omassa elämässä on ollut loputonta säntäilyä yrittämässä luoda itsekseen turvallista tilaa jonnekin hajottaen lopulta kaiken. Vaikka uskonnollisuus ja evoluutio, primitiivinen luontomme on hyvä osata erottaa toisistaan, ovat uskonnot varmasti osittain syntyneet suojaaman "pesimisrauhaa", terveiden yksilöiden kehittymistä ja säätelyä sekä molempien vanhempien turvaamista lapsen kehitykseen. Missä toki ankara kurittaminen, esiaviollisen seksin kieltäminen, häpeällä kasvattaminen ja jatkuva syntiseksi leimaaminen (varsinkin jos poikkeat joukosta) eivät välttämättä ole vieneet kuitenkaan kovin terveeseen suuntaan. 

Omat pakokauhun hetket aikanaan kirkossa alkoivat nousta teini-iässä. Jo muutenkin parjattu ja huoriteltu kasvava naiseus oli koskemattomuudessaankin kokenut kovia, aloin ahdistua siitä etten kelpaa tällaisena kirkon silmissä. Miesvaltaisen instituutin, missä edelleen käydään myös kiistoja siitä mikä on naisen paikka. Sain jonkinasteisen paniikkikohtauksen rippijuhlissa, ehtoolliselle lähtiessä koin, että hame on liian lyhyt enkä voi mennä alttarille. Täysin ulkopuolelta tuotettu viallisuuden kokemus. Viikko sitten samaisen kirkon penkissä istuessa koin lempeää, hoitavaa energian hohdetta ja välkettä sydämessäni, yhteydestä kauniin vainajan sieluun, kaikkea sitä harmoniaa ristiriitaisuuksiakin kannatellen, mutta myös kotiinpaluuta omalla matkalla piittaamatta siitä miten muut minut mahdollisesti näkevät niin naisena, äitinä, uskovaisena tai ei-uskovaisena, ihmisenä. Usko on aina henkilökohtainen kokemus, kuten pikkuserkkuni, 11 lapsen äiti siinä jutellessamme sanoitti. 

Kun kohtasin ensimmäisen henkisen opettajani 24 vuoden ikäisenä, 1-vuotiaan poikalapsen tuoreena äitinä, ja alkoi hurja matka toiselle puolelle (mistä ehkä joskus enemmän). Tiesin vain, että tätä kuuluu nyt seurata. Olin jossain vaiheessa sitä mieltä, että hänen elämänkerta pitäisi kirjoittaa ja tehdä elokuva, jotta kaikki voisivat ymmärtää. Nyt ymmärrän miksi hän elää mieluummin hiljaisuudessa. Ymmärrän myös miksi kaikki kouhkaaminen ja tuputtaminen, alentaminen tai ylentäminen ylipäätään mistään, on niin turhaa.. Opettajani luopuessa vähitellen työstään, ja valmistautuessa eläkkeelle, muistan yhteisen junamatkan retriittikeskukseen. Tunsin surua ja hätää, koska tiesin etten ole vielä "valmis", josko koskaan, mutta että jotakin on vielä missä tämä yhteys voi auttaa tai avata. Istuimme vastakkain enkä rohjennut sanoa suruani tai hätääni ääneen, tunsin vain sen nousevan, mutta nopeasti vedin sen takaisin (kuten usein lapsena opimme). 

Pian Minun Kyyneleeni tulivat ulos Hänen Silmistään. 

Se on jotakin missä tietynlainen usko loppuu, ja elävä elämä alkaa hengittää. Sain tuon hetken jälkeen vielä monia hetkiä hänen kanssaan, mitkä avautuvat pyhässä valossa aina vain arvokkaampana oman matkan edetessä. 

Omalla yksinäisellä matkalla katson erilaisia henkisiä yhteisöjä tutkien ulkopäin. On selvää, että niiden merkitys on tärkeä. Ihan jo lauman selviytymisen kannalta, myös suuremman energian ja intention, kasvun, perinteiden siirtämisen kannalta. Jonkin verran aistin myös sisäänheittomeininkiä, ja paremmuuden julistamista toisiinsa nähden mistä edelleenkään en koe, että uskossa on kysymys. Toistan kysymystäni kuka ihmisyydessä voi sanoa, että tämä buddha tai tämä jeesus, lars leevi lestadius tai paavi, tai mystikko rumi on nyt kaikkein paras ja kaikkein paras sinulle. Hiljattain sydänkohtauksen saanut radiopersoona heitti raflaavasti ettei teknisesti kuolleena ollessaan nähnyt valkoista valoa, joten kaikkien kannattaisi nyt luopua kirkollisveron maksusta. Ensinnäkään kaikki eivät varmasti näe valkoista valoa - koskaan. Omat ensimmäiset meditaatiovuoteni olivat täynnä mustaa, enkä tarkoita mustaa mustaa vaan ettei mitään liikkunut juurikaan missään. Ilman mitään tajuntaan vaikuttavia aineita sisäinen näkökyky alkoi avautua enkä tarkoita myöskään aurallisen migreenin valopalloja, joskus energiahoidon jälkitiloina tai ennen kuukautisia olen tällaista oiretta kokenut. Toisakseen valkoisella valolla, ja uskolla on lopulta aika vähän tekemistä myöskään kirkollisveron kanssa. Toki niitä voi liittää halutessaan samoihin asiayhteyksiin, ja ymmärrän tuota pointtia. 

Oma opettajani kävi mm. ortodoksissa jumalanpalveluksissa, Holy islandilla Skotlannissa retriiteillä laamojen kanssa, luki ja tutki lukemattomia uskon ilmentymiä tässä maailmassa. Minun sanani loppuvat jo alkuun siitä miten pyhä valo kanavoitui hänen kautta ja miten korkeasti, silti maanläheisesti hän kykeni auttamaan ihmisiä eettisesti kunnioittaen jokaisen olemusta ja vapaata tahtoa. Toinen opettajani oli tummaihoinen afrikkalainen, katolainen ja shamaani. Miten nuo ylipäätään mahtuivat samaan pakettiin? Ihan hyvin. Lapseni rippijuhlissa kävi yhtälailla hänen muslimiystävänsä kuin minun parantajakaveri lestadiolaisuudessa kasvanut vanhempi nainen. Osteopaattini yli 60-vuotias mies, kuka hoitaa paitsi todella syvällisesti kehoa ymmärtäen, myös jakaen sopusoinnussa kanssani, toki myös haastaen, mihin myös minulla on oikeus ja tila hänen kanssaan, oppejaan raamatusta, omistautuneena jehovalaisena. Henkilökohtaisesti olen kokenut joogan nimissä mikä on filosofia, ei uskonta, lukemattomia pyhiä kokemuksia. Joogannut Italiassa 1600-vuotiaassa luostarissa kundalinijoogan nimissä shaktitanssikoulutuksessa, mikä ei ollut energeettisesti turvallisin tila. Mutta minkä kannattelin itsessäni läpi, mistä kotiinpalatessa johdatuin sattumalta katsomaan dokumenttia alkuperäisheimoista missä joukkotanssit johtivat joukkopsyykooseihin, mistä tiedän että moni toipui tämänkin matkan jälkeen pitkään eikä palannut näiden harjoitusten pariin. Silti se voi olla jonkin toisen harjoitus edelleen, tai elämän työ. 

Omalla matkalla jo pienenä olin luontaisesti kiinnostunut energioista. Pidin omassa huoneessa kynttiläseremonioita, 2.luokalla eli 8-vuotiaana luin jostain syystä saatananpalvontaan liittyviä kirjoja niistä piireistä selviytyneen kirjoittamana. Kaikki mitä ikinä kirjastosta ja kirjastoautosta löysin, vielä myöhemmin korjautuneella silmien hajataitolla niin, että rivit hyppeli aina silmissä, ja piti uudestaan etsiä kohta missä olin menossa. Myöhemmin myös kohtasin tuota palvontailmiötä, ja 7.luokkalaisena kannattelin yksin harhoissa olevaa henkilöä, kuka lopulta kasvoi kuitenkin rajuksi rikolliseksi. Tänäkin päivänä joogaryhmässäni istuu henkilö, joka on ollut paikalla ko henkilön veriteon aikaan, missä monen ihmisen elämä muuttui huonoon suuntaan rajusti, lopullisesti. Silti samainen rikollinen esti voimakkaasti oman kokeilunhalukkuuteni nuorena huumeisiin. Vaikka saatan kuulla hänen manipuloivan äänen mielessäni, kuulen myös sanat "ei Piritalle". Enkä ole niitä tarvinnut tähänkään päivään mennessä. Hänellä sen sijaan on useita huumausainetuomioita, ja yli 20 vuotta istumista kivien sisällä, muuttumatta miksikään. 

Kokemuksia, hurjempiakin, olisi jaettavana paljon enemmän matkan varrelta, mutta säästettäköön herkimpiä mieliä. Tämän kirjoituksen suurimpana pointtina se, että valo on aina sama, lamput vain ovat erilaisia. Jo maailma pelkästään on niin suuri, eri maapallon osat, ilmastot ja kulttuurit, että kunnioitus ja ylitys jotakin itseä suurempaa kohtaan on ottanut erilaisia muotoja. Mieli voi tehdä paljon esteitä ja lokeroita (mitä itsellä on esim psykedeelejä ja huumausaineita kohtaan) ja kipua tai se voi vapauttaa. Esimerkiksi uskontojen kantamia eettisiä sääntöjä elämän varalle on tärkeä tutkistella, ymmärtääkseni kaikki kilvoittelukin perustuu puhdistumiseen, kuten joogeilla sattvisen elämän tavoittelu, vaikka ihan yhtä hyvin ateisti voi luontaisesti elää hyvää elämää. Aina elämän purjeilla meitä heilutellaan eri suuntiin, 

henkilökohtainen usko ja ääni voi löytyä myös ääripäitä empiirisesti tutkimalla. Elämällä, kuten minun matkalle on kenties kirjoitettu, ja kuten sinun matkallesi on kirjoitettu, myös vapaasti valittuna. Kokemus ehkä tuottaa uskoa, johonkin. Ainakin tähän elämään, ja sen ilmiöihin mitä voit havaita, koskettaa, jotenkin todentaa.  Edesmennyt isotäti oli joka syksy viimeisen 20 vuoden ajan sanonut, että nyt se oli viimeinen kesä mökillä (mikä oli nuoremmille ollut aina haikeaa ja sydäntä pysäyttävää kuunneltavaa), ja yhtä aikaa hän oli aina sanonut, että niinköhän sen on elettävä yhtä pitkään kuin äitini. Ja niin se oli, ei monella viikolla heittänyt. Jokin meissä aina jotakin tietää. Joogaharjoituksissa kehotan aina jossain kohtaa tuottamaan ääntä, ihan jo pelkästään yhteydestä omaan kurkun alueeseen sekä vagushermonstimulaatioon, myös olemaan tuottamatta, jos se tuntuu paremmalta ajatukselta. 

Myös äänen takana, hiljaisuudessa tapahtuu paljon, enemmän. Usein se mitä kykenemme välittämään sieltä tähän näkyvään maailmaan koskettaa kaikkein eniten. 

Vienon muistoa kunnioittaen, lapsuuden hetkistä kiittäen

Piritta