Hyvää taivasmatkaa kaunis sielu
Tänään kirjoitan näistä valkoisista alpakan villalapasista. Tai oikeastaan kirjoitin tämän jo muutamia viikkoja sitten, mutta jäin hengittelemään hiljaa näidenkin asioiden kanssa.
Niin. Syksyisin kaivan lapaset esiin. Pehmeästi, lempeästi ne lämmittävät käsiäni. Hiljattain olin unohtanut ne ystäväni luo, hän avuliaasti palautti ne minulle takaisin. Vuosien varrella lapasia on kadonnut, nämä ovat säilyneet matkassa mukana.. Tänäänkin ne olivat käsissäni, kuten monina päivinä.. Sain ne joskus 6 vuotta sitten palkaksi energiahoidoista mitä tein. Ystäväni oli pulassa poikansa kanssa, joka oli mennyt psykoosiin huumeiden käytön (ja traumojen) seurauksena. Lääkärit olivat sanoneet, että ainakin pari vuotta menee toipuessa. Hän etsi hädissään apua ja sai osakseen lähinnä tylyä kohtelua, mikä on valitettavaa aiheen (narkomaanit) ympärillä.
Hän soitti minullekin. Sanoin etten tiedä osaanko auttaa, mutta hän on tervetullut hoitoon. Kun poika saapui tuntui kuin olisin katsonut kuolemaa suoraan silmiin eteisessäni. Nuori peikkotukkainen, syvimmiltään pelästynyt lapsi. Olimme tavanneet aiemmin heidän kotonaan, missä osallistuin retriitille, ja järjestin kerran itsekin yhden. Totuusretriitin.
Muistan miten katselimme toisiamme lämpimänä kesäpäivänä vanhan kyläkoulun pihassa. Tunsin sellaista ylimaallista yhteyttä. Myöhemmin äitinsä kertoi pojan olleen pienenä niin herkkä, että itki herkästi krokotiilin kyyneleitä kokemastaan, maailman ja muiden kärsimyksestä. Alakoulussa "kaverit" olivat järjestäneet kerran hänelle "pikkujekun". Houkutelleet hänet laittamaan pään narun sisään, mikä roikkui puusta ja vetäneet sitten alustan hänen jalkojen alta pois. Viime hetkillä poika saatiin pelastettua. Hän myös kärsi isänsä päihteiden käytöstä. Kerran oli tullut ulkomaanmatkalta isänsä kanssa ja ilmoittanut äidille hyppäävänsä parvekkeelta alas. Missä oli isän turvallinen syli, suora, ennakoitava malli, tylsän elämän maadoittavat toistot. Rajat. Tuki mihin nojata kasvun vaiheissa, mitä vasten itse kasvaa, suoraselkäinen esimerkki..?
Sitten hän makasi siinä kylkiasennossa kotonani hoitopöydällä, hintelässä hennossa kehossaan. Hauraana. Vuoroin kuuntelin ja purin energioista, enemmän tuntui tarpeelliselta koskettaa kehoa, antaa tunnetta kehon olemassaolosta ja sen rajoista. Lempeästi kutsua takaisin. Vähitellen hän rentoutui, taisi nukahtaa. Hoidon jälkeen tuntui, että värit olivat aavistuksen palanneet kuolleeseen olemukseen. Heti seuraavana aamuna hän tuli uudestaan. Jotain oli alkanut synkronoitua hänen tietoisuudessa. Hän jutteli rauhallisesti tuntemuksistaan ja huomioistaan, elämänkatsomuksestaan. Ellen olisi itse kokenut korkealentoisia asioita koskaan (ilman huumeita tosin) olisin varmasti rajannut hänen puheitaan, palauttanut kylmästi näkyvään reaalimaailmaan, mahdollisesti jopa vähätellyt hänen kertomaa.. Onneksi tämä ei ole tapani. Vaikka reaalimaailman ymmärrys on tärkeää, maadoittaa voi myös arvostaen toisen sisäistä kokemusta.
Hoitohetkestä jäi taas vähän parempi tunne. Kolmannen kerran hän saapui vielä kahden viikon sisällä, tuntui että henki oli jo läsnä. Sovittiin, että vien hänet kotoani keskustaan mistä jatkaa edelleen kotiin. Kun lähdimme ajamaan radioista alkoi soida oman lapsuuden koskettava kappale "Lintu" elokuvasta Belle ja Sebastian, mitä en ollut kuullut ikuisuuksiin. Hetki kosketti erityisesti. Samalla hetkellä vain "tiesin", että hän menee ostamaan huumeannoksen, ja näin tapahtui. Äitinsä jo siihen mennessä raju matka oli vasta alkukuopissa. Miten monta kertaa äidin intuitio herätti keskellä yötä ja hän matkusti pitkiäkin matkoja etsimään poikaansa, ja viime hetkillä sai pelastettua tämän turvaan. Milloin pakkaselta, milloin miltäkin. Hän säästi rahaa ja maksoi kalliit vieroitushoidot.
Me emme pojan kanssa koskaan enää tavanneet. Muutaman kerran hän soitti, ja kertoi kuulumisia, juteltiin elämästä. Tunsin aina valtavasti toivoa ja rakkautta kun ajattelin häntä, "tiesin", että hän pääsee kuiville. Ja näin lopulta tapahtui. Kesällä 2022 sain kuulla, että hän oli ollut kuivilla huumeista jo pidempään. Päässyt tekemään Espanjassa ja Suomessa unelmien töitä äänitekniikan kanssa keikoilla ja festareilla, mitä hän rakasti ja missä hän oli hyvä. Musiikkia. Ääntä. Kuitenkin alkoholin astuessa kuvaan, monta päivää meni ryöhältäessä ja meno oli kovaa. Herkkyys muuttui joksikin ihan muuksi. Ehkä kaikki se kipu tuli näkyville mitä hän yritti paeta tai irrottaa. Viime vuosien enkä viime päivien asioista tiedä, mutta joitakin viikkoja sitten minut tavoitti kuitenkin tieto hänen siirtymästä toisiin taajuuksiin. On ottanut aikaa antaa surun tulla läpi. Tänään töistä kotiin ajellessa puhkesin viimein krokotiilin kyyneliin itsekin.
Kahlil Gibrain kirjoittaa, että lapset eivät ole lapsiamme vaan maailman lapsia. En voisi olla enempää samaa mieltä. Mutta lisäisin vielä, että velvollisuutemme aikuisina on olla myös Maailman Aikuisia. Koettaa kasvaa sellaisiksi. Käsiksi vastaan ottamaan, korviksi kuulemaan, sanoiksi ohjaamaan ja myös puuttumaan, suuntaan minkä koemme oikeaksi. Sydämiksi rakastamaan, rukoilemaan, ja varjelemaan pienempien matkalla.
Opettamaan tämän maailman, myös yhteiskunnan, toisinaan kummallisista säännöistä.
Osamme on joskus lohduton.. päästää irti.. aivan liian aikaisin..
Palaan näihin lapasiin. Herkille elämäntutkijoille juuri pienet asiat ovat merkityksellisiä...Rakkaudella nähtyjä, kosketettuja. Luotuja. Tämä pojan ja äidin matka elää mukanani. Tunnen äidin suuren surun. Niin paljon kipua ja lohduttomuutta. Yksinjäämistä, pärjäämistä. Toivon että saat myös vähitellen päästää kärsimyksestäsi , teit ihan kaiken ja niin paljon enemmän.
Rohkeat sielut kulkevat usein paradoksaalisen epäoikeudenmukaisella tiellä levittämässä valoa paikkoihin minne moni ei uskalla. Opettamassa rakkautta olemassaolollaan ja matkallaan. Kartoittamassa sieluna kokemuksia, oppiakseen, laajentuakseen.
Surun takana tunnen myös rauhaa. Sitä samaa ylimaallista tunnetta, vapautta, ja perillepääsyä mitä koin ensi kerran kohdatessamme.
Hyvää taivasmatkaa kaunis sielu!
Kiitos kohtaamisesta ja rakkauden opetuksista mitkä muistan ikuisesti.