Isä.
Kuinka tärkeä olet. Se, että olet olemassa. Läsnäolosi, lämmin, pohjimmiltaan kaiken hyväksyvä rakkautesi.
Miten syvän aukon olemattomuutesi voi jättää pienen tytön sydämeen. Pappi, ja Shamaani Michael Mutezo aikanaan opetti minulle miten sydämemme avautuu terälehti kerrallaan äidin rakkaudelle, isän rakkaudelle, veljen jne. Miten tärkeä on opetella myöhemmälläkin iällä rakastamaan. Vanhemmat ovat aihio sielullemme tulla tähän elämään. Lapsuuden perhe energioineen sisältää niitä oppiläksyjä mitä sielumme on tullut oppimaan. Toki on myös niitä, jotka eivät kanna ollenkaan samoja aiheita kuin muu perhe.
Kiitän tästä elämästä, Isä. Hiljattain hoitopöydälläni köllötellyt asiakas kertoi isänsä kertoneen kuinka hän 2-vuotiaana äidin kuoltua oli lohdutellut isää sanoen " kyllä me tästä selvitään, kun minä pidän sinusta huolen". Oma isäni puhui auttajan varjosta, kun olin alakoululainen. Insinöörinä, yrittäjänä, opettajana, myöhemmin maanviljelijänä hän on ollut kiinnostunut jossain määrin myös keittiöpsykologiasta. Hoitoalalla työuransa tehnyt äitini oli usein kuormittunut. Vaikkei isästä ehkä tukea juuri ollut, ja hänellä oli omat kasvunkohtansa, ehkä hän näki asian läpi kuitenkin.
Monet meistä "auttajista" on aloittanut "oppimatkansa" jo pienestä pitäen ymmärtäen lapsen puhtaalla sydämellä, herkkyydellä, ja empatiakyvyllä toisen tarpeen. Jopa maagisella kaikkivoipaisuudella kyennyt antamaankin toiselle tukea ja lohtua. Lapsenomaisella aitoudella koskettanut.
Kasvun myötä toisilla nämä "reijät" sielussa kuitenkin voimistuvat. Pakottavat vahvistumaan, ja taistelemaan. Toiselle 2-vuotiaana otettu taakka voi kasvaa sietämättömäksi kaiken oman energian suuntautuessa muiden kannatteluun, toisella voi olla kyvykkyyttä ja terveitä selviytymiskeinoja paremmin. Empaatikko voi myös kehittää loputtomiin taitojaan aistia, vaistota, terapoida, hoitaa, auttaa kaikkia muita kuin itseään ymmärtämättä sisäistä kipuaan aina uhriutuvaan narsismiin asti. Joitakin vuosia sitten tutkin kyseistä ilmiötä itsessäni, ja löysinkin lopulta juurisyitä henkisyyden kautta, mitkä ovat alkaneet vähitellen vapauttaa auttamiseen liittyvää varjoa, ennen kaikkea jatkuvan huolehtimisen ja kontrollin alla piilevää turvattomuutta mikä pahimmillaan on jäädyttänyt paikoilleen, ja pitänyt kiinni muiden ihmisten jatkuvana roskakorina, koska empaatikon otsassa lukee "tälle voit turvallisesti kertoa kaikki huolesi".
Oma isä oli aikanaan lähellä, ja yhtä aikaa kaukana. Kauniissa yhteydessä, ja vuorovaikutuksessa, tärkeä ja toisaalta hyvin tyhjä ja poissaoleva. Hän myös työskenteli toisella paikkakunnalla, ja ennen vanhempien eroa hän oli jo pidempään arkiviikot poissa. Isä oli voimakas auktoriteetti, jota ei kyseenalaistettu. Oshon aktiivimeditaatiot alkoivat nostaa aikanaan isän roolia psyykestäni näkyville. Jo aiemmin olin tuottanut omissa kirjoituksissani myös pelkoa isään liittyen. Taideterapiaopinnoissa alitajuiset tuotokset paljastivat perheen dynamiikkaa. Magneetin lailla olin vetänyt puoleeni elämänkentässä myös tietynlaisia miehiä peilaamaan näitä asioita. Ymmärrän pelkoa tänä päivänä myös pienen tytön sisäisen maailman ja herkkien aistien kautta verrattuna isän isoon olemukseen, äänen sävyihin, reagointitapaan. Ja tiedostamattomana lumipalloefekti on vain jatkanut kasvamistaan elämän eri vaiheissa. Energian näkökulmasta katsottuna kaikki isässä on pitänyt purkaa omasta kentästäni tullakseni vähitellen itsekseni.
Alitajuinen turvattomuus ja ehdollinen pärjääminen kiintymyssuhteissa voi ilmentyä myös siten, että tietynalaisena olen hyväksytty kuten kilttinä, auttavaisena, toimivana, tehokkaana, kympintyttönä, hiljaisena jne. Henkinen ego voimistaa vielä vettä myllyyn kaikkivoipana eteerisenä olentona. Mieli tietenkin pitkälle korjaa ja suojaa oikaisten hyvillä, turvallisilla kokemuksilla, hermoston kuitenkin oppiessa yhdistämään jännitteen ja jatkuvan epävarmuuden rakkauteen. Mikä edelleen herkistää valppautta ympäristölle, tunne-energialle, äänensävyille, mikroilmeille. Dopamiini, odotuksen ja palkkion välittäjäaine aktivoituukin silloin, kun yhteys on epävarmaa. Hermosto kantaa näin ollen tietoa, että "rakkaus" on jotakin mitä pitää varoa ja ansaita yhtä aikaa. Turvallinen sisäinen kokemus missä tulee nähdyksi omana itsenä olisi minä riitän tällaisena kuin olen. Turvaton ja ristiriitainen mallintaakin päinvastaista; on jopa mahdotonta olla oma itsensä, eikä se ole millään tavoin suotavaa tai edes riittävää.
Elämän synkroniteetti heittää eteen jatkuvasti kokemuksia mitkä peilaavat tuttuja "turvallisia" kaavoja missä joko tunnistaa polutus ja astua ulos vanhasta harhasta tai jatkaa sitä. Dopamiinia nimittäin ryöpsähtää "palkintona" samankaltaisista jännitteistä kuin mitä koimme lapsena, ja tulkitsemme sen turvaksi. Stressihormonit (adrenaliini ja kortisoli) pitävät kehon jännittyneenä, oksitosiinin vapautuessa hetkellisistä yhteyden kokemuksista aivan kuten se oppi lapsuudessakin löytämään osansa jollain tavalla vaikeissakin paikoissa. Tämä jännittävä draamankaari voi olla koukuttavampaa kuin heroiini. Sillä on osansa varmasti muissakin riippuvuuksissa, epävarmoissa tilanteissa, jatkuvassa jännityksen hakemisessa.
Salamaihastumisten yhteydessä ja jatkuvan sahaavan kiinnostuksen syttymisen ja lopahtamisten kohdalla traumakellojen tulisi soida, hääkellojen sijaan. Salamarakkaus tarjoaa kenties syviä intohimon hetkiä, verrattaen tylsään, tavalliseen ja vähitellen etenevään tutustumiseen, mitä toki elokuvateollisuus (koko markkinateollisuus) myöskin ruokkii rahakkaasti. Tavallinen elämä ei myy kovinkaan hyvin. Tämä koko "rakkauden vääristymä" saa ihmisen jahtaamaan asioita mitkä eivät ole meille hyväksi, ja mitkä jopa kohtelevat huonosti, koska dopamiinia ryöpsähtää aivoissa hullunkurisesti juurikin näissä hetkissä, ei silloin kun kohtelu ja vointi on tasaista, arvostavaa. Hyväksynnän nälkä luo rajattomuutta.
Matka ulos näistä koukuttavista kehistä alkaa niiden tunnistamisesta. Alkusyiden katsomisesta. Itse aloin tunnistaa pienen tytön valtavan rakkauden isää kohtaan (mikä on äärettömän kaunista) ymmärtäen isän tyhjyyden ja poissaolon kuitenkin käytännön tasolta kuten olisin todellisuudessa tarvinnut monessakin elämänvaiheessa. Romahtaen lohduttomaan suruun kerta toisensa jälkeen. Oli äärimmäisen liikuttavaa huomata miten sisäisen pienen tytön turva (ja toisaalta turvattomuus) lepäsi isän olemuksessa aina nenän asennosta lähtien. Vanhempien heikko tunnistaminen ja mentalisaatiokyky lapsen olemisessa ja tarpeissa pitää olla myös asia minkä voi sanoa ääneen. Vanhemman omat haasteet vaikuttavat ympärillä oleviin, ja ne on voitava tunnistaa. Ihan samalla tavalla kuin kenen tahansa opettajan, terapeutin, hoitajan, tai ohjaajan. Kristinoppi on alleviivannut vanhempien kunnioitusta vuosisatoja häpeällä kasvattaen siinä missä lapsen asema on ollut enemmän palvelijan ja oppipojan roolissa, ja tätä on luonnollisesti toistettu selkäsaunoin etenkin isältä pojille. Auktoriteetti on tärkeää enkä ilman lujuutta siinä olisi itsekään monessakaan kohtaa selvinnyt. Silti vanhemman kyky tunnistaa rajojen paikka, ja elää kanssasäädellen läsnäolevasti rakastaen lähellä juuri omaa lastaan, on turvallisen kasvun kannalta oleellista, jotta juuri tämän yksilön luontaiset lahjat voisivat kypsyä rauhassa, tasaisesti. Toki myös uhmaten, ja kyseenalaistaen, kapinoiden, minkä pitäisi olla turvallista ja kannateltua yhtälailla.
Paraneminen on myös pyristelemistä vastavirtaan, jatkuvaa astumista epämukavuusalueelle, itsensä, rauhantilan valitsemista jotta palautuminen omaan sietoikkunaan ja tasaisempaan välittäjäaineiden ja hormonien vaihteluun (mihin vaikuttavat jo valtavan monet ulkoiset tekijät, suoliston mikrobeista puhumattakaan) missä ei kenties ole koskaan oppinut kunnolla olemaan arvostaen ja kunnioittaen todella itse itseään. Terveellisesti. Kehollisten kokemusten ja todellisten rajojen tunnistaminen. Viisas systeemimme tietää ne todellisuudessa kyllä. Huomioitavaa on myös, että aivot voivat olla ylivirittyneenä samalla kun keho on alivireydessä. Erilaiset keholliset hoidot auttavat, terapeuttiset menetelmät. AIKA. Tässä ajassa erilaiset kolmen kuukauden tai vuodenkin kasvuohjelmat ovat muotia, mitkä voivat löytää juurisyitä, mutta menevät samaan markkinateollisuuden laariin koukuttavuudessaan. Paraneminen ei ole muutenkaan lineaarinen matka, vaan hyvinkin spiraalinen alitajuisine käänteineen ja huomioineen aina ontosta narsistisesta tyhjyydestä toisenlaiseen tyhjyyteen ja avaruudelliseen kokemiseen asti.
Hyväksynnän hakemisen palauttaminen on tärkeää mahdollisimman täydesti sisäänpäin, sallien silti itsensä olla olemassa eikä välttämättä tarvitse vetäytyä erakoksi, vaikka se hyvin kutsuvaa onkin (Sekä erittäin parantavaa! ja monesti välttämätöntä välkkyvalojen ja kaikkien haluamisten keskellä!). Kaikkien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen mitä matka omaksi itseksi kysyy. Seksuaalisuus luonnollisena osana ihmisyyttä voi olla myös hyvin vääristynyt, enemmän alitajuinen kehollisen aggressiivisuuden säätelijä, ja purkukeino, turvan kokemus kuin sydämellistä rakkautta kokeva kaunis tantrinen täyttymys ja herkkä yhteys. Vahvana viettinä sen uudelleen säätäminen ja siitä kieltäytyminen voi olla monelle vaikeaa. Rauhan ja tasapainon opettaminen itselle pienin askelin. Minkään rakkauden eikä elämän ylipäätään tarvitse olla jatkuvaa selviytymistilaa, huonovointisuutta ja vääränlaista kohtelua.
Tutkimustiedonkin valossa isän monet kokemukset ennen lapsen syntymää vaikuttavat lasten kokemuksiin lukemattomin eri tavoin emmekä voi muuttaa niitä, vaikka pieni ja suurempikin ihminen meissä ehkä haluaisi. Vaikkei vanhempi aina omassa vajavuudessaan osaisi ilmaista toivetta jälkikasvunsa hyvinvoinnista, uskon, että voimme myös turvallisin mielin vaikeissakin tilanteissa syvimmillään nojata siihen tunteeseen, että isämme ja esi-isämme haluavat meidän voivan hyvin, ja toivovat parasta mahdollista elämämme poluille.
Joitakin vuosia sitten työskentelin veteraanien kanssa kuntoutuskeskuksessa, ja nämä silloin 97-101-vuotiaat sodan käyneet ihmeet antoivat myös vahvaa ymmärrystä edellä mainituista asioista. Heidän uskomattomat selviytymistarinat, intuitio sekä työ nuoremmille sukupolville sekä sodan järkyttävyyden avaamat lämpimät sydämet olivat todella liikuttavaa ja omaa elämänuskoa vahvistavaa.
Lämmin kiitos siis isillemme tästä maasta, olemassaolostamme ja elämämme lahjasta!
Sukupolvien ja ylisukupolvisten traumojen ketjussa koitetaan tehdä jokainen oma osamme.