Jotakin kuolemasta ja toivosta.

" I ran from love because I knew it would destroy me" 

- Franz Kafka

Perjantaina 10.10 (mikä oli itselle aikanaan kuoleman ja hautajaisten päivä useampana vuonna peräkkäin, myös syntymän, kun poikani ilmoitti tulostaan) kohtasin aikuisen, joka oli menettänyt puolisonsa syövälle viiden yhteisen rakkauden täytteisen vuoden jälkeen elämänvaiheessa, kun kaikki oli vasta alkamassa, elämä edessä nuorina, rakastuneina.

Olin tätä ihmistä kohdatessa tavallisen elämän tasolla useamman kerran nähnyt karun kuvan missä hän huutaa epätoivoisena pimeässä syvää suruaan ulos. Lähetin aina ajatuksen universumille, että jos tämä voi jotenkin aueta tai voisin jopa jotenkin auttaa, ohjaa siihen. Toisaalta aina, kun katsoin hänen kasvojaan ja tervettä olemustaan, kuten nytkin hänen kertoessa asiaa, en voinut lakata ihmettelemästä miten en silti löytänyt surua hänen kasvoiltaan. Elämän lukuisat kerrokset! Ei masennuskaan esimerkiksi aina näy ihmisestä ulospäin, tuskien kerrokset, monet ovat päinvastoin todella iloisia ja sosiaalisia tunnelman luojia. Eikä masentunut ole masentunut jatkuvasti, kaikilla tasoilla. Itsetuhoisuuteen taipuva ei ole sitä joka sekuntti eikä sureva ilmaise suruaan aina vaikka se on siellä.

Joku minussa huokasi miljoonatta kertaa jälleen näkyjen äärellä, taaskaan en ollut ihan hullu, tosin monesti mieluummin olisin kuin todentaisin kaikkea sitä mitä koen. En muuten koskaan markkinoi näkijäpalveluita, koska siinä on aina riskinsä johtaa ihmistä harhaan kuten meillä on taipumus alkaa ohjautua elämässä sanojen ja meitä kohtaan osoitetun toiminnan mukaan. Jos sama näky toistuu, kuten vaikka lapsen sielu äidin aurassa, useamman kerran sitä toivovan kohdalla, sanon sen ääneen. Parantaminen ja auttaminen on enemmän niiden esteiden ja asioiden poistamista mitkä estävät syvimmän kohtalon toteutumista. Yhdessä työskentelyä asiaa ympäröivän sumun hälvenemisessä. Ne opit ja asiat mitä on kukin tultu opiskelemaan, elämä tuo kyllä varmasti eteemme. Emmekä voi välttyä millään vippaskonsteilla kohtaamasta elämää, se ei ole henkisyyden tai valon tarkoitus. Kuten ei myöskään loputtomassa kärsimyksessä rypeminen. Siitä saa päästää irti, ja sitä korkeampi tietoisuus ja valo myös ohjaa, kun aika on oikea. Ihan yhtä paljon kuin tarvitsemme voimaa ja hengen tahtoa kasvaaksemme tietoisesti niiden asioiden yli, ohi ja eteenpäin mitkä vetävät energiaamme negatiivisella tavalla alaspäin.

Takaisin keskusteluun.

Hän kertoi lyhyesti rakkaudestaan, viidestä yhteisestä vuodesta, puolison sairastumisesta ja kuolemasta, ennen kaikkea siitä ettei enää usko mihinkään toivoon. Miten yhtä paskanjauhamista se, kuten kaikki positivismi on. Miten monta kertaa heille annettiin toivoa, ja joka jumalan kerta joutui pettymään.

Kuulen.

Ymmärrän.

Tuntuu, että jostain elämien takaakin ymmärrän. Ihan muistakin konteksteista asti ymmärrän.

Ihmisläheisessä työssä, kuntoutuksessa, kohtaamisessa, parantamisessa juuri toivo on yksi keskeinen elementti mitä vahvistaa. Lasten ja eläinten olemus on luonnostaan täynnä sitä. Elämää! Tai niin itse sitä koen. Mitä olemme myös tulleet tänne kokemaan. Yksi kollega lisäsi keskusteluun edesmenneen Jane Goodalin näkemyksestä toivon toimintana. Toivo voidaan myös nähdä ja kokea orjan hyveenä, jos karusti sanoittaa sitä ja huomioi elämä-kuoleman luonnetta, se on edessä joka tapauksessa. Mutta ilman sitä, edes pientä hippusta sekoittuneena kenties kiitollisuuteen, nousitko sinä sängystä ylös tänä aamuna? Eikö rakkauskin, usko johonkin ole tavallaan myös orjan roolin hyväksymistä? Onko tietoisempaa ja jollain tavalla "parempaa" voimakkaampaa pysyä kuoleman ohjaksissa kuin hyväksyä jotakin sellaista, hentoa ja haurasta? mikä satavarmasti myös satuttaa. Asioita mihin en voi vaikuttaa. Voin silti valita vahvistua uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Johonkin. En ehkä enää ihan niin nuorena ja naiivina. Mutta onko se heikkoutta vai elämän käsiin antautumista? Voiko toivo olla toimintaa pienestikin joka ikisellä hengityksellä? Naamioituneena vaikka velvollisuuksiin, muiden auttamiseen, luonnon ihmeelliseen kiertokulkuun ja sen seuraamiseen, toisen hymyyn, ja siitä iloitsemiseen, lämpimään katseeseen, kosketukseen mihin voin uskaltautua kokonaan enkä vain osittain pitäen aina toista jalkaa kuoleman kyydissä pelon kuormittana antaen enemmän voimaa mahdolliselle hylkäämiselle kuin yhteyden kokemukselle. Toki joskus, useinkin on myös niin, että vasta päästäessäni irti, kokonaan, toivon puristavasta, kahlitsevasta ja riutuvasta otteesta jotakin voi tapahtua, kun en itse sido sen energiaa mihinkään. Annan kohtalolle vapaat kädet.

Mutta, onko toivon menettäminen elämässä kokonaan pettymyksen jatkuvaa toistamista mikä kivuista joskus aiheutui ? Onko ok lakata yrittämästä sen vuoksi? Kuten sotatrauma jossain muodossa nostaa päätä meidän olemuksessamme vaikka ei olisi ikinä, tässä elämässä, eletty sotatantereella? Sen karun kuvan ja kivun jatkuvaa toistamista, kun rakkaasi veti viimeiset henkäykset silmiesi edessä vieden mukanaan ison osan sinua tuolle puolen mitä kenties koet ettet koskaan saa takaisin? Etkä ehkä siinä muodossa saakaan. Se aikaikkuna sulkeutui. Kuten tämäkin hetki on juuri nyt tällä sekunnilla eletty, eikä se palaa. Koskaan. Mikä tekee hetkestä arvokkaan. Elämisen arvoisen. Täydellisen epätäydellisen. Merkitykselliset hetket nostavat meitä niin paljon ettemme meinaa kestää niiden alas tulevaa painoa, mutta voinko silti arvostaa ja vaalia sitä? Tai opetella. Niin kauan kuin henki tässä kehossa pihisee. Voinko uskoa voimaan, jolla voin parantaa sotatrauman tai jonkin muun asian tai mallin itsessäni ettei minun tarvitsisi olla siirtämässä sitä sokeasti eteenpäin? Eikö kaikki se kysy toivoa jostakin paremmasta minussa?

Yksi iäkäs kuntoutusasiakas ryhtyi kasvattamaan ruusuja kahden aikuisen lapsen menettämisen jälkeen, mikä on aina luonnotonta, saattaa omat lapset hautaan.

Voiko kuoleman kokemus silti avata meissä ajan oloon uusia ikkunoita kun sitä jaksaa kohdata pala palalta? Ilman, että mitään tarvitsee muuttaa tai kieltää? Läpiviiltävän, ylitsepääsemättömän hajottavan surun olla läsnä niin kauan kuin se on. Näyttää mitä kaikkea se voi avata minussa.

Elämällä on myös luonnollinen taipumus eheyttää ajanoloon ilman naiivia positivismiakin, löytää uusia reittejä, kuten luonnossa elämä löytää jollain tavalla joka hetki, vaikka suru ja monet muut haastavat asiat syövätkin sisältä.

Lapsena näin usein kuvaa laajentuvasta kosmoksesta, äärettömyydestä, tähdistä. Edelleen silloin tällöin kuva näyttäytyy. Ehkä joku osa meissä laajentuu jatkuvasti tämän näkyvän elämän taustalla. Ehkä matkaamme siellä jossain tässä samalla?

Onko siis parempi toivoa vai olla toivomatta, ja jos niin millä tavalla? Onko toivo tai toivottomuus erilaista eri ikäisenä ja eri ikävaiheissa, eri konteksteissa ja asioissa mitä kohtaa? Ja kuinka paljon alitajuinen (ylisukupolvinen) taakka (mitä voi purkaa) alkaa jäytää toivoa koko systeemistäsi? Ylitsepääsemättömät vaikeudet ja esteet? Hiljaa padotut. Vesi virtaavana ainakin löytää aina uomansa. 

Mitä nämä asiat ja ajatukset sinussa herättää?

" I ran into love because I needed it to destroy who I used to be." 

- Fyodor Dostoevsky