Uusi perheenjäsen

Muutamia viikkoja sitten meille saapui uusi perheenjäsen; Alaskanmalamuutti tyttö Samba. Ojakylän kennelistä (nimi heidän tulevan kotitilan mukaan). Siitä lähtien, kun samoilin pienenä tyttönä kotikyläni metsissä koirat ovat olleet vahvoja rinnalla kulkijoita tällä elämän vaelluksella. Sitä on hankala selittää tai pois pyyhkiä. Vuosia, vuosia olen yrittänyt vaimentaa sitä ääntä ja yhteyttä, kuten elämä on tehnyt. "Lapsellista, tyhjänpäiväistä, ympäristöä saastuttavaa, aikaa vievää" ja mitä näitä kommentteja nyt koiranpitoon liittyy.. Silti olen sitä mieltä, että voisin aivan hyvin olla säästynyt avioerolta, uupumukselta ja masennuksen syviltä syövereiltä, jos olisin rohkeasti kuunnellut tuotakin sisäistä kutsua jo paljon paljon aiemmin.. Toki kaikella silti on aikansa, ja tarkoituksensa, myös sillä, että sisäinen ääni ja rohkeus vahvistuvat kunnioittamaan ja ilmentämään sitä mikä on sisällä eikä jotakin mitä odotetaan, käsketään tai matkitaan jne. 

No nyt sitten tässä vieressäni tuhisee, ja väliin maistelee minun poskeani hampain ja nuolaisuin ihanan pehmeä, ja pörröinen, eloisa ja aina iloinen sekä onnellinen pentu. Viimeisen kahden viikon aikana olen pessyt lattioita varmasti enemmän kuin kuluneen vuoden aikana yhteensä, pääosin vilpittömän onnellisena. Vaikkei onnellisuus ole varsinaisesti päämäärä mitä tavoitella, se tapahtuu samalla tavalla kuin kaikki muukin, mutta silti koen, että valinta pysyä linjassa omien vastuiden ja valintojen takana edesauttaa sitä. Samoin kuin epäonnistumisen tai luopumisen kohdalla, kantaa nekin suoraselkäisenä omat virheet, ja virhearviot myöntäen. Itselle tyypillistä ihan pienestä lapsesta asti on ollut jäätyä omien tärkeiden asioiden ja päätösten edessä ikään kuin tätä tarvitsevaa, haluavaa ja elävää olentoa ei olisi olemassa eikä saisi ollakaan. Elämän jäljen piirtäminen on tuntunut aina jossain määrin ristiriitaiselta, ja vaikealta. Kauan kesti ymmärtää, että sekin on egon ääni, rajoittava, pienentävä, elämänvirtausta sisälleen sulkeva, sairastuttava, katkeruutta luova. 

Oikeaa aikaa tällaisille valinnoille ei ehkä olekaan. Siksi aktiivisena ja alaspainettuna lähes parikymmentä vuotta kytenyt toive otti nopeasti tuulta alleen mennessäni "vain katsomaan" pentuetta kolme viikkoa sitten. Monenlaisia merkkejä oli kyllä ollut ilmassa, ja syvässä meditaatiotilassa kevättalvella oivalsin kuinka tärkeitä eläinten ja lasten olemus omalle sielulle oikeasti onkaan. Parhaimpia lapsuuden muistoja on, kun ajoimme ystäväni kanssa hänen koirilla ja reellä upeina talvipäivinä koskemattomilla hangilla erämaassa. Luin rekikoirien eepoksen sinisen kirjan kannesta kanteen, olin eläinsuojeluyhdistyksen jäsen, ja opiskelin vapaa-ajalla eläimistä kaikkea. Edelleen biologian muistiinpanot saavat "sukat pyörimään" jaloissa, ja uppoutuisin aiheisiin vapaa-ehtoisesti tuntikausiksi. Myöhemmin tuo kyseinen ystäväni sairastui skitsofreniaan ja aivokasvaimiin, ja paljastui vuosia kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttö hänen lapsuuden vuosina. Silloin tällöin, kun näen hänet etäältä, en tiedä tunnistaisiko hän minua, sydämestäni nousee kiitos yhteisistä hetkistä, ja näen hänet vahvimpana ihmisenä monen muun rinnalla. Hän kasvatti upeasti koiraa ymmärtäen kolme hienoa koiraa, ja myöhemmin aikuisena synnytti kaksi kaunista lasta tähän maailmaan. Apu jota olisi tarvittu ajoissa olisi pitänyt olla "elämää suurempaa", ja paranemisen ymmärtäminen niin hoidettavalta kuin auttajilta laajempaa kuin mihin lääketiede toistaiseksi kykenee. Ja kuinka villi luonto sen eläisi:

Among wolves, no matter how sick, no matter how cornered, no matter how alone, afraid or weakenened, the Wolf will continue. She will lope, even with a broken leg. She will strenuously outwait, outwit, outrun and outblast whatever is bedeviling her. She will put her all in taking breath after breath. The hallmark of the Wild nature is that it goes on.

-Clarissa Pinkola Estes

Synnyinlahjaksi olen jo saanut sen kaiken tärkeimmän lahjan, luonnon ymmärtämisen. Uudelleen ja uudelleen silti havahdun ja nöyrryn sen viisauden ymmärtämisen äärellä.

Minulla oli ainoastaan kaksi päivää aikaa tehdä päätös Samban tulosta meille. Kasvattaja ei olisi halunnut painostaa, mutta kyselijoitä koirasta riitti. Pentu tuntui heti ensi hetkestä oikealta. Siinä miten rauhallisena se vain kyssötteli sylissäni. Ehkä ymmärrät, että nämä eivät ole koskaan "vain eläimiä", ei koskaan, vaikka he ovat sitäkin vaistojensa ohjaamina. Vanhemman, torista löydetyn, malamuutin kanssa olen kohdannut niin paljon sellaista mihin yksikään ihminen ei kykenisi, ikinä. Yhdessä vaiheessa kykenin lukemaan aina koirasta pari päivää ennen asiat mitä itse aloin hetken päästä kokea. Eläin vastaanottaa jotakin suoremmin, nopeammin kuten norsut lähtivät tsunamialueelta paljon ihmisiä aiemmin vaeltamaan kohti sisämaata.. 

Nyt tuon paineen kanssa uuden ystävän suhteen olin yhtäkkiä taas pieni tyttönen sydämen suurimman toiveen kanssa. Paine sydämessä kasvoi ja kasvoi, enkä lopulta saanut kiinni mistä tässä oli kyse, joten soitin parantajaystävälleni. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset, ja pian näin itseni yksinäisenä ja surullisena, sulkeutuneena 15-vuotiaana isäni uudessa kodissa minne en koskaan kuulunut, ja missä koin aina olevani ulkopuolinen ja hyljeksitty. Vaikka hoidin uuden perheen lapsia, sisaruksia sydämellä, kuulin miten minusta puhuttiin tauteja tartuttavana pusuineni. Myöhemmin isäni vaimo ihastui myös  mieheeni, lasteni isään ja omanlainen yliajetun farssi, mikä on ehkä ominaista vain vanhoille sieluille tai keskenkasvuisten ihmisten käytökselle, jotka katsovat televisiosta liikaa kauniita ja rohkeita. Ihmiset, joiden itsetunto on huono, pelaavat kaikella mikä liikkuu; tunteet, kiintymys. ihmissuhteet, raha, valta, seksi.. mitä näin nyt on. Dopamiinipiikki on varmasti huikea ihmisellä, joka alistaa muita omaan tahtoonsa, ja siksi se on niin koukuttavaa. Omaksi itseksi kasvamisen tie sen sijaan.. on toisenlainen. 

Siinä kuvassa olin nyt puhuessani ystäväni kanssa mäen alarinteeseessä missä ajoin useat kerrat isän tekemällä reellä kahden koirani kanssa vinhaa vauhtia onnellisena. Nyt yksin alakuloisena, näin yhtäkkiä ja muistin jopa keltaisen talvitakkini sinisine raitoineen. Reki paloi myöhemmin navetan tulipalon yhteydessä minun jo asuessa kaupungissa lukio-opiskelijana. Koirat tekivät vahinkopennut, ja isä ilmoitti ettei aio enää huolehtia niistä. Yhtäkkiä tajusin miten en ollut koskaan kaikesta (valtavasta) hiilausmatkastani huolimatta katsonut tätä asia.. En voinut uskoa etten ollut koskaan palannut tämän asian äärelle.. Isälle muuton yhteydessä sain niinikään hieman hämäristä oloista koiranpennun, tytön, mille annoin nimen Titus. Titus oli omanpolun kulkija heti pienestä pitäen. Sillä oli omaperäinen tapa olla kotona missä vaan, se otti minut omakseen, ja aina minut nähdessään hyppäsi ihan täysillä syliin luottaen, että otan sen kiinni. Pikkuinen. Liian aikaiset vahinkopennut, mitkä saatiin joten kuten hoidettua ja maailmalle (mikä oli pienen tytön ainainen toive, omat pennut), olivat syöneet siltä paljon elämänvoimia ja se oli todella laihassa kunnossa. Ehkä rakenteellisena, jo opittuna, ehkä omassa itsessä myöhemmin avautunut naiseuden arvottomuus sai minut sanomaan isälle, että hävittää sen. Toisin sanoin annoin luvan ampua oman koirani. Urokselle sen sijaan löysin kodin eräässä kennelissä. Sekään tie ei ollut mutkaton, mutta säästi koiran hengen, ja myöhemmin sain sen takaisin itselleni, ja koira eli aina 16-vuotiaaksi asti, mikä on pitkä ikä koiralle. 

Suru oli jäänyt kokonaan surematta. Olin niin ahtaalla puun ja kuoren välissä, missä olen tavallaan aina elänyt. Missä ehkä aika moni elää? Vähitellen opimme laittamaan sydämemme kiinni samoin kuin vankeudessa elävät miekkavalaat, evät kääntyy mutkalle, ja uimme eteenpäin jollain tavalla sielu jatkuvilla haavoilla, elämä niin markkinavoimien kuin toisten ihmisten kohtelun armoilla.. Ymmärsin jälleen elävästi miksi teen tällä hetkellä töitä sijaishuoltoyksikössä nuorten kanssa, ketkä syystä tai toisesta eivät voi asua kotona. Miten yksin olin jäänyt. Miten yksin ja sulkeutuneena todellisista tunteista, ja tuntemuksista moni nuori elää. Joka neljännellä nuorella on Suomessa jokin lääkitys, terapia- tai tukitoimi. 

Kaikkia traumoja ei tarvitse uudestaan elää konkreettisesti. Olen nähnyt tuhat kertaa miten löytäessämme oikeiden asioiden äärelle jotakin lähtee vapautumaan, koko ihminen vapautuu ja jotakin uutta voi tulla. Kysyin vielä elämältä kuuluuko koira minun elämänkenttään? Edelleen joku voisi ajatella, ja neuvoa, että hei Piritta, se on vaan koira. Mutta jos voisin näyttää sinulle mitä aurassani tapahtui ottaessani vastaan tuon eläimen energiaa ja toisaalta sulkiessani sen pois, ymmärtäisit miksi vaihdoin hetkessä pitkät syvät yöunet, lapsen kanssa suunnitellun ulkomaanmatkan, retriittireissun jne tähän pissakakkaralliin. Paineistettuna mitä tapahtuu tälle vuokra-asunnolle sillä välin, kun olen poissa, ja paljonko se maksaa.. ja mitä jos epäonnistun ja väsyn itsekkin pennun kanssa?

Kun näin miten paljon sydämeni avautui pennun läheisyydessä. Samoin kuin se on tehnyt aikuisen koirani kanssa. Kaikki henkinen työ ja mistä ikinä työssäni puhunkin tai olen puhumatta menettäisi merkityksen ellen eläisi todeksi tätä polkuani mikä on minussa, ei missään muualla, ideologioissa tms. Se vie virheineen kaikkineen minua sinne minne olen menossa, ennen kaikkea tähän hetkeen. Missä kaikki on jo valmiina. Sellaisena kuin on. Nyt ja tässä. 

Seuraavana yönä muiston kokemisen jälkeen heräsin aamuyöllä ihmeelliseen kokemukseen, mikä on jo toisen blogin aihe, siitä siis myöhemmin. Sitä ennen lempeitä pusuja ja metsähetkiä pikkuisen kanssa <3